Blogi: Seikkailu Pohjois-Karjalassa

Jos­kus elä­mä vie yllät­tä­vil­le poluil­le – paik­koi­hin ja ihmis­ten pariin, joi­ta ei oli­si osan­nut etu­kä­teen edes kuvi­tel­la. Täs­sä blo­gi­teks­tis­sä Mil­la Nie­mi­nen ker­too omas­ta mat­kas­taan Poh­jois-Kar­ja­laan ja Outo­kum­puun: sii­tä, miten uusi työ, uusi kau­pun­ki ja uudet koh­taa­mi­set muo­va­si­vat arkea ja jät­ti­vät pysy­vän jäl­jen sydä­meen.

Mil­lan tari­na on ker­to­mus roh­keas­ta hypys­tä tun­te­mat­to­maan, läm­pi­mäs­tä kar­ja­lai­ses­ta vas­taa­no­tos­ta ja moni­puo­li­ses­ta työs­tä pie­nen kau­pun­gin sydä­mes­sä. Samal­la se on kii­tos ihmi­sil­le, yhtei­söl­le ja koke­muk­sil­le, jot­ka teki­vät Outo­kum­mus­ta enem­män kuin vain työ­pai­kan.

Toi­vo­tam­me Mil­lal­le läm­pi­mäs­ti hyvää jat­koa ja menes­tys­tä uusiin seik­kai­lui­hin – ja kii­täm­me ajas­ta, jon­ka hän oli osa Outo­kum­mun arkea. 💙

“Minun seik­kai­lu­ni Poh­jois-Kar­ja­las­sa alkoi sii­tä, kun jätin hake­muk­sen Outo­kum­mun kau­pun­gin toi­mis­to­sih­tee­rin teh­tä­vään. Sii­nä vai­hees­sa en tien­nyt Outo­kum­mus­ta juu­ri mitään enkä ollut kos­kaan edes käy­nyt Poh­jois-Kar­ja­las­sa. Olin hake­nut mui­ta­kin työ­paik­ko­ja ja käy­nyt muu­ta­mis­sa haas­tat­te­luis­sa, kun­nes puhe­lin soi ja minut kut­sut­tiin haas­tat­te­luun Outo­kum­puun.

Ajo­mat­ka tun­tui pit­käl­tä. Kilo­met­re­jä ker­tyi pal­jon ennen kuin saa­vu­tin Poh­jois-Kar­ja­lan rajan ja lopul­ta Outo­kum­mun. Haas­tat­te­lu sujui hyvin, ja yhtei­nen sävel löy­tyi nopeas­ti. Haas­tat­te­lun päät­teek­si kau­pun­gin­joh­ta­ja vink­ka­si minul­le pai­kal­li­ses­ta vaa­te­kau­pas­ta, jos­sa kuu­lem­ma käy asiak­kai­ta ympä­ri Suo­mea. Kävin liik­kees­sä haas­tat­te­lun jäl­keen ja soi­tin kotiin, että löy­sin iha­nan neu­leen, jon­ka aion ostaa, jos saan tämän työ­pai­kan. Kump­pa­ni tote­si, että neu­le kan­nat­taa hakea saman tien mukaan. Niin­pä pala­sin vie­lä liik­kee­seen ja ostin sen.

Viik­koa myö­hem­min sain säh­kö­pos­tin: minut oli valit­tu teh­tä­vään.

Tun­nel­mat oli­vat samaan aikaan innos­tu­neet ja jän­nit­ty­neet. Olin iloi­nen uudes­ta työs­tä, mut­ta samal­la aja­tus muu­tos­ta täy­sin vie­raal­le paik­ka­kun­nal­le tun­tui suu­rel­ta. Uusi työ Poh­jois-Kar­ja­las­sa vaa­ti pal­jon jär­jes­te­ly­jä. Ensim­mäi­sen kuu­kau­den majoi­tuin Outo­kum­mus­sa Kyy­ke­rin Kar­ta­nos­sa, ja se osoit­tau­tui täy­del­li­sek­si rat­kai­suk­si. En tun­te­nut paik­ka­kun­nal­ta ketään, joten oli muka­vaa, että sain kar­ta­non työn­te­ki­jäs­tä jut­tuseu­raa aamu­pa­lal­le ja iltai­sin työ­päi­vän jäl­keen.

Huo­ma­sin heti, kuin­ka ystä­väl­li­siä, avu­liai­ta ja puhe­liai­ta kar­ja­lai­set ovat. Jut­tua riit­ti niin pal­jon, että välil­lä aamu­pa­la venyi tun­nin mit­tai­sek­si höpöt­te­lyk­si. Nuo koh­taa­mi­set oli­vat minul­le todel­la tär­kei­tä uudes­sa elä­män­ti­lan­tees­sa, kun en tun­te­nut seu­dul­ta ketään. Myös kau­pun­gin työn­te­ki­jät otti­vat minut nopeas­ti osak­si poruk­kaa. Työyh­tei­sös­tä löy­tyi iha­nia ihmi­siä, ja sain siel­tä myös uuden ystä­vän, Jen­nan. Vie­tim­me aikaa töi­den jäl­keen salil­la ja lenk­ki­po­luil­la, ja ystä­vyys jat­kuu edel­leen, vaik­ka oma mat­ka­ni Outo­kum­mus­sa päät­tyy­kin.

Outo­kum­mun kau­pun­ki työ­paik­ka­na oli jous­ta­va, moni­puo­li­nen ja kan­nus­ta­va. Ker­roin avoi­mes­ti ole­va­ni kiin­nos­tu­nut mes­su­työs­tä, hen­ki­lös­tö­hal­lin­non teh­tä­vis­tä ja eri­lai­sis­ta kou­lu­tuk­sis­ta. Oli ilo huo­ma­ta, että tääl­lä ovet oli­vat avoin­na uusil­le mah­dol­li­suuk­sil­le. Sain kokeil­la monen­lai­sia työ­teh­tä­viä ja kar­tut­taa osaa­mis­ta­ni laa­jas­ti. Työs­ken­te­lin muun muas­sa mat­ka­mes­suil­la ja hää­mes­suil­la, ja ne reis­sut oli­vat todel­la arvok­kai­ta koke­muk­sia. Samal­la sain jäl­leen koh­da­ta uusia kar­ja­lai­sia ihmi­siä ja näh­dä, miten läm­min­hen­kis­tä yhdes­sä teke­mi­nen voi par­haim­mil­laan olla.

Kau­pun­gin työil­ma­pii­ri oli lois­ta­va, ja se aut­toi integroi­tu­maan täy­sin uuteen paik­kaan. Koh­dal­le­ni on sat­tu­nut poik­keuk­set­ta iha­nia esi­hen­ki­löi­tä ja työ­ka­ve­rei­ta, ja kau­pun­gil­la tämä jat­kui. Esi­hen­ki­lö­ni ja kau­pun­gin­joh­ta­ja oli­vat ihmi­si­nä ystä­väl­li­siä ja muka­via, ja jään kai­paa­maan hei­tä. Työ­teh­tä­vä­ni oli­vat todel­la moni­puo­li­sia: tein kau­pun­gin­val­tuus­ton ja ‑hal­li­tuk­sen esi­tys­lis­to­ja ja pöy­tä­kir­jo­ja, osal­lis­tuin tilin­pää­tök­sen kokoa­mi­seen, tar­kas­tin las­ku­ja ja tein haas­tat­te­lu­ja net­ti­si­vuil­le ja pal­jon muu­ta.

Outo­kum­pu on pie­ni kau­pun­ki, mut­ta siel­tä löy­tyy sil­ti yllät­tä­vän pal­jon. Kävin muun muas­sa syn­ty­mä­päi­vil­lä, jot­ka oli jär­jes­tet­ty kai­vok­sen uume­nis­sa – siis osit­tain maan alla! Ainut­laa­tui­ses­sa pai­kas­sa, jol­lai­ses­sa en ollut ennen käy­nyt. Kai­vok­sen his­to­ria on mie­len­kiin­toi­nen, ja haluan tuo­da per­hee­ni­kin jos­kus vie­rai­le­maan sin­ne. Outo­kum­mus­sa on myös elo­ku­va­teat­te­ri, jos­sa kävin kat­so­mas­sa stand upia, sekä uima­hal­li ja kun­to­sa­li, jois­sa tuli käy­tyä usein. Tar­jon­taa on aidos­ti enem­män kuin osa­sin etu­kä­teen aja­tel­la.

Vaik­ka työ Outo­kum­mus­sa antoi pal­jon, pit­kä väli­mat­ka kotiin oli ajoit­tain ras­kas. Kilo­met­re­jä ker­tyi lopul­ta tuhan­sia. Jos­sain vai­hees­sa sain kuul­la, että eräs kes­ki­suo­ma­lai­nen yrit­tä­jä oli kysel­lyt, oli­sin­ko vie­lä vail­la töi­tä. Otin häneen yhteyt­tä, ker­roin tilan­tees­ta­ni ja sovim­me tapaa­mi­sen. Sen myö­tä tein pää­tök­sen siir­tyä takai­sin lähem­mäs per­het­tä­ni.

Uusi työ Kes­ki-Suo­mes­sa toi hel­po­tus­ta, mut­ta samal­la tie­sin, että Poh­jois-Kar­ja­laan jää pal­jon sel­lais­ta, jota tulen ikä­vöi­mään. Eni­ten jään kai­paa­maan ihmi­siä. Kar­ja­lai­set ihmi­set ovat muka­via, ystä­väl­li­siä ja avu­liai­ta. Juu­ri läm­pö ja välit­tö­myys teki­vät Outo­kum­mus­ta minul­le enem­män kuin työ­pai­kan – sii­tä tuli tär­keä vai­he elä­mäs­sä­ni.

Kun kat­son taak­se­päin tähän aikaan, mie­leen jää ennen kaik­kea tun­ne sii­tä, että minut otet­tiin aidos­ti vas­taan. Outo­kum­mus­sa sain teh­dä moni­puo­lis­ta työ­tä, koh­da­ta upei­ta ihmi­siä ja kas­vaa sekä työn­te­ki­jä­nä että ihmi­se­nä. Sii­tä olen todel­la kii­tol­li­nen.”

Mil­la Nie­mi­nen